Kirjoittaminen on ollut kausittaista ja hautautunut vuoden kiireisimpien työkuukausien syövereihin. Luin kuitenkin äskettäin Goldbergin Luihin ja ytimiin, josta virisi muutamia ajatuksia omiakin tekstejä varten. Suosittelen kirjaa lämpimästi, jos tunnet että tekstissä haluat päästä eteenpäin ja syvemmälle.

Golberg edustaa sitä koulukuntaa, jonka mukaan kirjoittajan pitää kirjoittaa, kirjoittaa ja vielä kerran kirjoittaa. Kirjoittajatreenit pitävät kädet ja aivot vireessä.

Jotakin kuitenkin tälläkin saralla: Oriveden romaanipaja antoi luottamusta omaan tekstiin ja opinnotkin ovat jo loppusilausta vaille. Ennen joulua kalenterissa on varattu kaksi päivää kirjoittamiselle, saapipas nähdä kuinka käy.

Blogikirjoittaminen on tuntunut jotenkin hajanaiselta ja otteettomalta. Onneksi olen ehtinyt kuitenkin selailla joitain kirjoittajablogeja. Ja jännällä tavallahan nämä asiat kuitenkin yhdistyvät, kuten Kirjoittajatreffeillä on havaittu.

Olen nyt virallisesti mukana tässä:

Perusteluissaan kunnianarvoisa seuran raati toteaa seuraavaa:

Serenitas sanoo olevansa diibadaapan asiantuntija, harrastavansa puppugeneraattoreita ja muuta yhtä kelvotonta -mainiota seura-ainesta!

Ja meitä on jo paljon, ja lisää tulee. Tarkista tilanne SusuPetalin blogista

Eilinen matka kirjoittajapiiriin kulki Kirjan ja Ruusun päivien ohi Narinkalla. Pysähdyin kuuntelemaan Sofi Oksasen haastattelua, sillä viime aikojen lukukohokohtia on ollut hänen romaaninsa Puhdistus. Kirja on kuvaus vallankäytöstä ja alistamisesta, niin naisten kuin pienten valtioidenkin suhteen. Rajua, rujoa ja ehkä juuri siksi todentuntuista ja koskettavaa. Kirjan teemat viipyilevät ajatuksissa pitkään.

Tarttuihan sieltä Narinkalta pari kirjaakin mukaan, tällä kertaa vähän yhteiskunnallisemmista aiheista, liittyen työelämän nykytilaan. Tästä on tekstejä päässäni muhimassa isompaa kirjoittamishanketta varten. Viime hanketapaamisessa kuutioitiin hieman tulokulmia eri kirjoittajille ja seuraavaksi minun pitäisi tarttua uupumisten merkitykseen työelämän näkökulmasta ja siihen, millaista viestiä uupumus meille tuo. Siihen tuo aiemmin mainittu Hellstenkin kuului. Uupumuksesta puhui tänään HS:ssä myös kansanedustaja Pertti Salovaara joka hyvin totesi, että uupumuksessa ei aina ole kysymys työn ongelmista, vaan myös asenne työhön voi olla väärä. Lyhennelmä jutusta täältä.

Ja sitten siellä kirjoittajapiirissä: virkistävää keskustella samanhenkisten kirjoittajien teksteistä ja niiden tekemisen vaikeuksista ja kohokohdista. Omaa sydäntä lähinnä tämänhetkisistä hankkeistani on proosateksti historiallisessa kontekstissä, ja puhuimmekin epookin kirjoittamisen vaikeudesta. Miten saada kiinni ajankuvasta myös ihmisten ajatusten ja maailmankuvien tasolla? Miten ihmiset ajattelivat ja mitä tiesivät ympäröivästä maailmasta sata vuotta sitten?

Kotiin tultua olin niin intopiukassa, että naputtelin koneelle sydänkäpyishankettani parin tunnin ajan keskiyön tuolle puolen. Ja koska tänään nenä sanoo niisk niisk, kurkku kröh kröh ja kalenterissa ei ole merkintöjä, uppoudun siihen jälleen uudestaan.

Päivitin pitkästä aikaa Kirjakaappia laittamalla sinne arvion Osmo Soininvaaran Vauraus ja aika -kirjasta.

Luovan kirjoittamisen kurssikirjoista pelmahti esiin kaksi inspiroivaa ajatusta. Ensimmäisessä siteerataan ranskalaista kirjallisuussosiologia Escarpit'ia, jonka mukaan "pitäisi puhua erikseen kirjojen kulutuksesta, ostamisesta hyllyntäytteeksi, ja varsinaisesta lukemisesta. Kirjoja kulutetaan muodin tai oikkujen vuoksi, lukeminen taas perustuu sisäistyneeseen motivaatioon. Kirjallisuussosiologian yhdeksi kiehtovaksi ongelmanasetteluksi voidaan nostaa lukemattomien kirjojen problematiikka. [...] ..lukemattomia kirjoja löytyy niin kulttuurikodeista kun tavallisten kansalaisten kirjahyllyistä" (Niemi Juhani, Kirjallisuus instituutiona, SKS 1991).

Tunnustan, meilläkin on sekä moneenkin kertaan luettuja että lukemattomiakin kirjoja, kaikkia näitä lukematon määrä. Mutta ei kovin montaa ainakaan hankintavaiheessa hyllyntäytteeksi tarkoitettua, toki jokunen on sellaiseksi voinut myöhemmin muuttua.

Aikoinaan keräsin erilaisia keittokirjoja ostamalla niitä kotimaasta ja matkoilta, monia myös lahjoina saaden. Kaikenkaikkiaan niitä on pian satakunta kappaletta, uusin tulokas tältä joululta. Ne rakkaimmat ovat edelleen kovassa käytössä, mutta valitettavan monet ovat päätyneet keittiön hyllyyn eriasteisiin unohduksen tiloihin. Mietin aika ajoin, mitä kokoelmalle tekisin, mutta toistaiksi olen antanut sen viedä vaatimansa hyllymetrit keittiön kirjakyllystä.Tämän kokoelman kerääminen on ollut omana aikanaan mukava harrastus, ja sen hajottaminen tuntuu vielä toistaiseksi raakalaismaiselta, vaikka yhä useammin käännynkin reseptien tarpeessani myös netin puoleen.

Parhaimmillaan kirjaan muodostuva side on hyvin henkilökohtainen, ja silloin rakkaansa haluaa merkitä omalla nimellään ja säilyttää hyllyssä. Kirjoissa on paljon myös oman aikansa päiväperhoja, ja niitä kannattaakin hankkia pokkareina, joita on helppo kierrättää eteenpäin vaikka divareissa ja lahjoittamalla. Jotkin dekkaristit elävät silti jatkuvasti ja pysyvästi kirjakyllyni ylimmillä hyllyillä pokkareissa vuodesta toiseen, sillä niistäkin on ollut vaikea luopua. Sellaisia ovat mm. Robert van Gulikin Kiinaan sijoittuvat jännitysromaanit. Eräs ystävä halusi aikanaan kerätä kaikki Agatha Christien Suomessa julkaistut teokset omaan hyllyynsä, osasta jopa useita painoksia, niin pokkareina kuin kovakantisina. Uusin keräilykohde meillä on omiin juuriin ja kotiseutuun liittyvä suku- ja paikallishistoriallinen kirjallisuus, jota varten meille piti raivata tyhjäksi aivan oma kirjakaappinsa. Tämä on kokoelman osista se, joka nykyisin karttuu vilkkaimmin, eikä vähiten antikka.netin oivallisen palvelun ansiosta.

Aikuisiällä solmitun avioliiton yksi merkittävä kohta on se, jolloin molempien kirjakokoelmat integroituvat yhdeksi. Yleensä siihen menee aikaa pari vuotta yhteenmuutosta, siihen saakka kirjat ovat leimallisesti "minun" ja "sinun". Hauskaa on tietysti havaita myös että kummaltakin löytyy samoja kirjoja, toisistaan tietämättä hankittuja, useita kappaleita. Sehän on kuin kohtalon merkki sielujen samankaltaisuudesta. Kirjavalinnat kertovat meistä paljon ja paljastavasti, kukapa meistä ei uudessa kyläpaikassa vaivihkaa tai ilmeisemmin selailisi silmillään kirjojen selkiä hyllyssä muodostaen näin kuvaa kodin asukkaista. Samanlaisia persoonallisuuden näyteikkunoita ovat tietysti myös esimerkiksi CD-kokoelmat.

Mitä varten kirjoja sitten kerätään? Monelle meistä kirjat ovat itseisarvoisesti tärkeitä, ilman sen erityisempää päämäärää. Jo lapsena opittu kirjojen kunnioitus on pyrittävä opettamaan eteenpäin: "Ei kulta, ei kirjoja saa taittaa noin, kirja itkee jos sen taittaa rumasti". Kun monelle meistä on tulossa vanhemmilta aikanaan perinnöksi huoneellinen kirjoja ja itselläkin on niitä kaikki liikenevät hyllyt jo täynnä, kärsiikö kirja julkaisun formaattina inflaation? Miksi kirja pitää omistaa, vaikka siihen ei kerran luettuaan ole palannut vaikkapa kahteenkymmeneen vuoteen? Ja millaisia muistijälkiä on jäänyt niistä lainatuista kirjoista, jotka on lukenut ja todennäköisesti melko pian sen jälkeen unohtanut? Pitäisikö pitää lukupäiväkirjaa, jolla voisi tavoittaa uudelleen jonkin kirjan herättämät ajatukset aikojenkin takaa?

Monet meistä muistavat mummolasta tai kaverin kesämökiltä ne Valittujen Palojen kirjavaliot, joita kaupattiin 1970-luvulla. Niissähän oli kai kolmesta neljään lyhennelmää romaaneista yksissä kansissa, ilmeisesti lukutehokkuutta tavoitellen, ja täysin piittaamatta siitä, millaista raiskausta esim. 200-sivuisen romaanin lyhentämien 50-sivuiseksi täytyy olla. Onneksi nämä lienevät kadonneet jo divareidenkin takahuoneisiin tai vinttien hämäriin kätköpaikkoihin. Kirjakerhot porskuttanevat edelleen, vaikka niistäkin tutkimusten mukaan eniten kirjoja ostavat ne, jotka hankkivat kirjoja paljon myös kirjakaupoista. Niinpä niiden alkuperäinen tarkoitus tasoittaa kirjojen alueellisia saatavuuseroja ei liene aivan täysin toteutunut. Nettikirjakaupat ovat kutsuvia keitaita kirjojen ystäville, samoin kuin kustantajien tehtaanmyymälät.

Lukmattomien kirjojen kiehtovaan problematiikkaan liittyvät ulkoasultaan kauniit kirjat, jotka haluamme säilyttää esteettisistä syistä. Monet omistamistani kirjoistani kantavat mukanaan omaa ajatushistoriaani ja sen kehittymistä, yhtenä esimerkkinä vaikkapa ylähyllyllä pölyttyvät lukuisat 1970- ja 1980-lukujen suomalaiset runoilijat. Raamattujakin on tässä taloudessa puolisen tusinaa, eri ajoilta ja erilaisina laitoksina, jos joskus tulisi polttava tarve vaikkapa verrata eri aikojen käännöksiä toisiinsa.

Kirjastot, nuo lukemottomien kirjojen aarreaitat, ovat avautuneet aivan uudella tavalla Helmetin käyttömahdollisuuksien myötä. Sitä käyttäen nekin kirjat, jotka ovat hautautuneet unohduksiin vaikkapa pääkaupunkiseudun kirjastojen periferiaan, Pasilan kirjavarastoon, löytävät päivänvalon uuden lukijan käsissä paljon aikaisempaa helpommin. Helmetin kehittäjille tulisikin mielestäni antaa jonkinlainen vanhan kirjallisuuden edistämispalkinto kirjojen tehokkaan kierron mahdollistamisesta.

Toinen mieleeni jäänyt ajatus oli Juhani Niemen uudemmassa teoksessa (Niemi Juhani, Kirjallinen elämä, SKS 2000). Niemi siteeraa kirjailija Leena Krohnia (1996): "Kirja on tila, paikka, kohtauspaikka. Tämä seikka pysyy, vaikka kirja fyysisenä kappaleena lakkaisi olemasta ja sen sisältö siirtyisi tietoverkon fyysiseen avaruuteen".

Hyvä kirja paranee siitä keskustelemalla, sillä vaihtoehtoiset tulkinnat luovat lukukokemukselle syvyyttä ja vivahteita. Kirjoja kohtauspaikkana samanmielisille käyttävät monenlaiset lukukerhot ja -piirit. Tietokirjaa on helpompi lukea sähköisessä muodossa, sillä siinä tottumus on jo muuttumassa, mutta kaunokirjallinen teos vaatii monelle meistä vielä fyysisen olomuodon. Miten hyvältä tuntuukaan avata uusi, puhdas ja raikas kirja ensimmäistä kertaa, raottaa varovasti lehtiä ja kurkistella ikäänkuin salaa, millaista herkkua on luvassa uudenkireiden kansien välissä. Ihan siihen ei e-kirja vielä pysty.

Tänään aion hieman raportoida teille viimeaikaisista aktiviteeteistani kirjoittamisen suhteen. Taustaksi kerron, että olen lähes koko työikäni Pilkunviilaamossa ja muualla kirjoittanut paljon erilaisia tylsiä selvityksiä, raportteja ja yhteenvetoja lähes kaikista asioista maan ja taivaan välillä. Aivan liian asiallista asiaa, ja aivan liian tylsää, on minusta sittemmin alkanut tuntumaan.

Tämän tylsyyden vastapainoksi olen kirjoittanut pöytälaatikkoon erilaista runoa ja proosaa ja salaiseen piilopaikkaan kätkettyjen päiväkirjojen kansien väliin purkanut elämäntuskaani ainakin muutaman romaanin verran 12-vuotiaasta alkaen (enkä vieläkään ole kyennyt niitä teini-iän juttuja lukemaan uudestaan – ehkä jonakin päivänä on senkin aika).

No sitten tuli tietenkin tämä blogi, siitä on nyt vähän yli vuosi. Ja samalla vahvistui kipinä muuhunkin kirjoittamiseen. Tänä kesänä vietin viikon Orivedellä kirjoittajakurssilla, jossa Markku Karpio opetti meille kahdeksalle leidille ja yhdelle herralle kirjoittamista ja teetti hirveästi erilaisia harjoituksia. Suosittelen suuresti kaikille aiheesta kiinnostuneelle, oli sen verran huikea ja innostava kokemus.

Tässä vaiheessa olikin jo tekeillä pöytälaatikkoon lisää täytettä eli kaksikin erilaista kirjoittamiseen liittyvää hanketta, joita vien eteenpäin muun ohella.

Ja sitten osallistuin heinäkuun lopussa Kynä07- tapahtumassa Kirsti Mannisen historiapajaan, oppimaan miten historiasta kirjoitetaan. Sielläkin oli mielenkiintoisia keskusteluja ja kaikilla osallistujilla oli erilainen tulokulma aiheeseen. Tästä en ala erikseen raportoimaan, sillä samassa pajassa ollut Jussi on tehnyt sen jo omassa blogissaan aikaisemmin. Katajala.netistä löytyy samalla myös keskiaika- ja viikinkientusiasteille paljon kiinnostavaa materiaalia, kannattaa tsekata.

Ja nyt kuulkaa, arvatkaa mitä, minä olen osallistunut kahteen kirjoituskilpailuunkin! Jänskättää nyt jo kamalasti, vaikka tuloksia pitäisi toisesta tulla vasta lokakuussa ja toisesta vasta ensi vuoden puolella.

Mihin tämä nyt sitten johtaakaan seuraavaksi? Ainakin Helsinkiin  Kirjamessuille ja Jyväskylässäkin olisi kaikkea kivaa ja Turussa kans.....