Kesäloman alun odottelussa on ollut rentouttavaa siivota paikkoja hieman perusteellisemmin ja samalla raivata tarpeettomia tavaroita kiertoon tai roskiin. Pojan huone sai uuden ison pojan ilmeen, koska meidän "vauvasta" tulee syksyllä eskarilainen. Myös vaatekomerot ja varaston sisältö on altistettu viime aikoina tarkasteluun.

Tätä tehdessäni mielessäni on pyörinyt toistuvasti tämä Time-lehden artikkeli, jossa kerrotaan 37-vuotiaasta Dave Brunosta. Hän on päättänyt vähentää henkilökohtaisesti omistamiensa tavaroiden määrän sataan. Dave pitää blogiaan Guynameddave, jossa hän listaa tärkeimmät esineensä ja niihin liittyvät pohdiskelunsa. Ideasta on syntynyt jo Facebook-ryhmäkin.

Yksinkertaistan jatkuvasti elämääni ja olen luopunut hankkimasta tarpeettomia tavaroita. Kierrätän ja korjaan. Silti tavaraa on edelleen sata- tai tuhatkertaisesti yli sen, mitä koskaan tulen tarvitsemaan. Tässä yltäkylläisyydessä sata tavaraa tuntuu äärimmäiseltä minimalismilta. Ja ehkä juuri siksi niin kiehtovalta.

Päivälleen kaksi vuotta sitten aloitin tämän blogin. Tuolloin halusin selvittää ajatuksiani työelämän haasteiden aallokossa matkalla kohti monipuolisempaa ja tasapainoisempaa, aidompaa elämää itselleni ja perheelleni.

Nyt, yli 230 postausta myöhemmin olen matkannut sinne, josta kaksi vuotta sitten osasin vain etäisesti haaveilla. Hyvin moni asia on muuttunut, eniten oman pään sisällä. Ulkoiset puitteet ja tärkeät ihmiset elämässäni ovat säilyneet, mutta silti matka on ollut miljoonien kilometrien mittainen. Matkan aikana olen saanut paljon uusia ajatuksia, löytänyt uudelleen yhteyden joihinkin elämäni varrella etääntyneisiin ihmisiin ja kohdannut monia ihania uusia. Olen saanut luovuuteni takaisin. Matkan aikana on selvinnyt myös suuntia sille, mitä haluan elämästäni kahden tai kahdenkymmenen vuoden kuluttua.

Tänään uskallan sanoa, että vanha viisaus on totta: Vähemmän on enemmän!

Kiitos kaikille blogiystäville, jotka ovat käyneet näillä sivuilla jo yli 15.000 kertaa! Sellaisistä määristä en kaksi vuotta sitten edes osannut uneksia.

Olen nyt virallisesti mukana tässä:

Perusteluissaan kunnianarvoisa seuran raati toteaa seuraavaa:

Serenitas sanoo olevansa diibadaapan asiantuntija, harrastavansa puppugeneraattoreita ja muuta yhtä kelvotonta -mainiota seura-ainesta!

Ja meitä on jo paljon, ja lisää tulee. Tarkista tilanne SusuPetalin blogista

Aamukahvin kanssa nautiskelin tänään Hesarin kolumnista, jossa kirjailija Riku Korhonen kertoi seinänmaalaamisurakkansa höysteenä mm. seuraavaa:

"Kirjoitan tästä puhdistavasta maalauskokemuksesta siksi, että minusta me homo sapiens -lajin edustajat kerromme toisillemme liian harvoin arkisista onnenhetkistä, sellaisista, joiden varaan luottamuksemme rakentuu."

Aamen plottis! Mitäs minä olen aina sanonut! Just näinhän se on! Nyt ei enää tarvitse kärsiä huonoa omaatuntoa siitä omanapaisesta diibadaapasta, jota tästäkin blogista on viime aikoina tursunnut viiltävän terävän yhteiskuntakritiikin sijasta, vaan sitä navan tuijottelua saa jatkaa ihan Helsingin Sanomien kulttuurisivujen luvalla. Ettäs tiedätte! Nih!

Juhannus on nyt juhlittu tältä vuodelta. Minulla meni suunnitelmat uusiksi noidannuolen vuoksi, joka pakotti lepäämään lähinnä vaaka-asennossa koko juhlapyhien ajan ja piti minut tehokkaasti erossa puutarhasta ja muustakin puuhastelusta. Mutta kesän kulttuurikirjaprojektini eteni - Sinuhe tuli luetuksi. Edellisestä kerrasta onkin aikaa enemmän kuin viitsin tässä kertoa. Hyvä kirjahan se on, edelleen.

Muiltakin osin hieman muutettiin suunnitelmia. Pakastin nimittäin sanoi sopimuksen irti päivää ennen juhannuksen viettoon lähtöä. Onneksi ei ollut tähän vuodenaikaan kovin täynnä, mutta sieltä sitten pelastin piirakoihin ja patoihin ja muihin ruokalajeihin ne mitä pelastettavissa oli. Luovaa ruoanlaittoa parhaimmillaan. Mutta esimerkiksi ihan itse keksimäni poro-hapankaalipiirakka sai yleistä suosiota ja pääsee ruokalistalle uudelleenkin.

Tuo luova ruoanlaitto on kyllä harrastukseni aina silloin tällöin, vaikka pakastin toimisikin. Koetan pitää ruokakaapissa tiettyjä perustarpeita siten, että milloin tahansa niistä saa loihdituksi muutaman vakioruokalajin. Ja ohjeiden modifiointi on myös kohtalaisen helppoa, kun tietää suunnilleen millaista makua hakee ja mitä kaapista löytyy ja millä voi korvata mitäkin.

Pakastimen hajoamisesta seuraakin sitten mielenkiintoinen ketjureaktio, noin tavaranhallintamielessä. Tämä edesmennyt arkkumallinen (oli kyllä myös ikivanha, mutta hyvin palvellut) sijaitsi varastotilassa, ja uusi (iso) pitää saada keittiöön (edellinen sijainti oli täysin epäkäytännöllinen). Tämä tarkoittaa joko kohtalaisen työlästä osittaista keittiöremonttia, jolla loihditaan tilaa poistamalla osa vanhoista kaapeista tai sitä että uusimme myös keittiössä jo olevan (iäkkään) jää-viileäkaapin, sijoitamme kaapit uuteen (toistaiseksi kaapittomaan) kohtaan keittiössä ja vaihdamme nykyisen ruokapöydän baaripöytään / pöytäsaarekkeeseen. Hieman haastellisia nämä keittiöt joissa ei ole yhtään ns. ehjää seinää. Luultavasti kallistumme kakkosvaihtoehtoon, kun ei tässä nyt enää kovin isoja remppaprojekteja kaivata ihan ex tempore. Mutta nyt lomatunnelmaa täytyy nostattaa siis myös kodinkoneliikkessä asioimalla. Tuskin maltan odottaa!